28 päivänä syyskuuta. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni, hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma. Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään, ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan teille siitä …»
Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi? Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen sydämeensä?
Pariisi, 15 päivänä lokak. — Olen tullut Pariisiin historiallisia tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.
Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.
18 päivänä lokak. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.
— Onko hänellä lapsia? kysyin minä.
— On kyllä. Miksi niin?
— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.
Hämmästyneenä hän kysyi minulta:
— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?