Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!
Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa, minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti, samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana, itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.
Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden, ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?
Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja, jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt — tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini, kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.
— Päästä, virkkoi Jamile nauraen.
— En vielä…
Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo tummenneessa maisemassa.
— Lähdetään, virkkoi hän.
— Lähdetään, sanoin minäkin
Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta minä olin muutenkin humaltunut.