Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut. Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella, kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä aikaisemmin havainnut.

Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä, missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden, jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi, jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren siinnellessä tyynenä.

Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa, joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan kaltaiset.

* * * * *

Hasrunista palattuani sanoin äidilleni:

— Eikö aika ole tullut?

Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä. Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti mieltäni:

— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin sinua huvittaa.

Milloin minua huvitti? Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini? Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille, minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle, joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä tulevaisuudessa.

Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat määräsivät, miten oli meneteltävä.