Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen, käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä, luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa jälkeen:
— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka herättää huomiota…
— Se on pojan tarkoitus, vastasi äitini.
Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?
Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme, äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse. Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni, saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän selitti suorasukaiseen tapaansa:
— Pitää mennä hakemaan Jamile.
Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin lämmittänyt.
— Suudelkaa toisianne, komensi Butros.
Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut. Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.
Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva pari!…» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt. Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset, lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia, pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa. Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.