Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme. Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon suorittamaan virkansa tehtävää.
Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.
— Milloin vietetään häät? tiedusteli pappi.
Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin. Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön saakka.
— Kun tuolla ei ole enää lunta, selitti šeikki.
Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin. Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.
— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.
Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat, joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties… mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.
Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko, aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!…» Ja aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen taloon:
— Lumi on poissa, Jamile, lumi on poissa!