Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme päivää.
— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä rotkossa, sitä vielä on.
— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan vaikuta.
— Minä suostun mielelläni, sanoi hän, hymyllään minua hyvittäen.
— Menkäämme ilmoittamaan asiasta isällesi.
— Minkätähden? Näkeehän hän sen itsekin.
Minä selitin hänelle vihdoin sellaisen toteamisen täyden merkityksen. Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian omin silmin.
— Hyvä, selitti hän sitten, seetrijuhlan jälkeen me teidät naitamme.
Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo omakseni… Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?…