KARKELOT SEETRIEN ALLA.
Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön, samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella, karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.
Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele, jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin, jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien runkojen ympäri.
Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta. Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin: arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua. Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.
Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.
— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.
Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset, satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz. Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja. Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa, päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.
— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä niillä on täällä tekemistä?
Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.
Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta, sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan pyydettyjä tietoja.