— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä, jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on laita toisin kuin teidän laaksossanne.
Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija, Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen. Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta, josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä. Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke- tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.
Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen. He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä, joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä, laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi, vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen, omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti, taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana, lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en voinut nyt erehtyä.
Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän, joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä. Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys, verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot, vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.
Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni! Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä, tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset, jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen, sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.
Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen, vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen sitä huomaamatta…
Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista, jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta vavahtaneet.
He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina. Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys? Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin. Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.
Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään vastausta, kosketti olkapäätäni:
— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?