Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea, vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä, joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret, ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan. Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia, jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi, siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta. Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut. Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan, jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat ojennettuina.
Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa. Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten tuskiensa todistajana?
Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen, ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt, kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni. Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman, jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.
Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.
— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan raunioille saakka.
Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.
— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.
— Mikä on sen hinta?
— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.
Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa. Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan sinipunervaan vieraaseen.