— Ratsumme ovat väsyneet, virkkoi minulle Butros, varsinkin Eliaan.
— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna on liian myöhäistä.
— Kohta emme enää näe tietä.
— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas valtoimeksi.
— Olkoon menneeksi.
Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.
Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon. Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa. Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin. Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti, vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme. Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee? Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?…’
Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme. Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.
— Kumpi on oikea? kysyin minä Butrosilta aivan hiljaa.
— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen. Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman uskontonsa menoja noudattaen.