— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli vaiva häntä valloittaessani.
Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.
— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää havaintoni omana tietonani.
— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan hunnuttomana.
— Minä puhun Jamilesta?
— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.
Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen polttavimpana halunaan.
Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle, loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin selviin muistoihin.
Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.
— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä, joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.