— Nyt heti.
Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut. Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.
Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin kyennyt virkkamaan:
— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän odottaa lasta?
Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.
Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni, mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon .amilelle ja hänen tuomareilleen;
— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin pyövelille?
Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.
— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.
— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren tuolle puolen.