Khalil merkitsee ystävää, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina. Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin alennettu, syvempi ja liikuttavampi.
— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.
Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi sydämensä:
— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta mitään.
Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:
— Jamile, ethän aio kuolla!
Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden? Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin yleensä ylen vakava.
— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.
Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt, ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään, kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.
— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en antanut teitä ilmi.