Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja käyntejäni kalmistossa, linnan luona.
— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.
Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän jatkoi:
— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden sallit heidän niin tehdä?
— Jottet enää kuuluisi Omarille.
— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.
Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:
— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile, suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan anteeksi, unohdan…
Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta. Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan. Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi minua hävettää.
— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.