Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut, mutta hellästi.
— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.
Hän virkkoi vieläkin hellemmin:
— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.
Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä. Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä, johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden, pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta, uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai minutkin unohtamaan tuskani:
Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen hedelmänsä on suussani suloinen…
… Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso, hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse, kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule. Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule! Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen, ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla…
Ja vielä viimeiseksi:
… Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni, kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle vastannut…
Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.