Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä, Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan, odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.
— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.
Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen kehoitustaan.
— Hän ei ole tullut, huomautin.
— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan… erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin sille toiselle.
Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta joka tosiaankin oli läsnä.
— Odota vielä, Jamile!
Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti, ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä jälleen, samoinkuin kerran ennen.
— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.
— Suostutko siis, Jamile?