Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui? Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja, joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan sanomatonta kärsimystäni.
Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa, syöksyi Muntaha suoraan syliini.
— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.
Hän sopersi hiljaa:
— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.
Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään, olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi. Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan. Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?» mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen, onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?…
* * * * *
Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville, millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan, oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.
Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä, seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä — elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani. Kohtaloni olisi täyttynyt.
Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha aavistus: