Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?
Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen nimeänsä: Jamile! Jamile!
Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin
Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.
— Murhaaja! huusin minä hänelle.
Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.
— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.
— Sinä olet hänet surmannut.
— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä kohti.
— Vaikene! Missä hän on?
— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.