— Miksi en menisi?
— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.
— Mene tiehesi!
Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä. Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman. Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä minulta riistämään.
Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella. Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin… Ah, se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?
Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä, joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.
Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan, missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan. Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä käytellä?
Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah, nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.
Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?
Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa — en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää, että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina onneton rakkauteni.