Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi, minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi, minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi rakastanut?…
Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa, saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin seetrien alla häitä, Jamilen ja minun…
KOLMAS OSA.
PALUU VUORELTA.
I
MUNTAHA.
Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä välittömämmän luotettavuuden leiman.
Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa murheen varastoa.
— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen toivuttuaan.
Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.