— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin lähdin Transvaaliin.
— Butros Hamenko keralla?
- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.
Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä. Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta, vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta. Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta. Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi. Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.
Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat yksityisseikat:
— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia viestejä?… Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä, vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen. Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut. Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan.
— Elääkö Butros vielä?
— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä. Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.
— Eikö hän palaa Libanoniin?