— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja menneisyyshän se meidät takaisin tuo.
Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.
— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen juoksua.
Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää. Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan? Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:
— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.
Älkää häiritkö sen lepoa.
Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.
— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa kauemmin.
— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.
— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä. Minä näet olen ottanut asioista selkoa.
— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?