— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut? Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot, jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä enää kadottaa.
Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen, missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.
* * * * *
Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo. Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen, pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja. Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.
— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.
Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.
— Missä olet ranskaa oppinut?
— Anturan lukiossa.
— Ah, samoinkuin minä.
Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä puhuttavankaan.