Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö, erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis, mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset. Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi sitten äkkiä:
— Muntaha, tunnetko minut?
Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän epämääräistä valkeutta.
— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?
— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.
Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.
Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet puheilleen.
— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän sitten.
Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa korjata:
— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä… kun te lähditte.
— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen kuoleman jälkeen.