— Siinä jäähyväiseni — sillä kaikkihan maailmassa päättyy jäähyväisiin.
— Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.
— Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla
Frankfurtissa, vastasi Klara.
Sniatynski kääntyi minun puoleeni:
— Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?
— Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi tulee jäämään luoksemme.
— Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.
Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle. Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut, että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni, että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa matkaankaan — päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.
Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.
Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai — mikä on vielä pahempi — öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä. Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.