— Katsos, virkoin vakavammin, — yksi lohdutus minulla on tiedossa tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta — ja ylistävät minua pilviin asti.
Anielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.
— Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.
Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua kiitettiin.
— Ei, keskeytin hänet, — luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi, että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni sinulle.
— Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?
— Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa siellä eräitten pienten jalkain juureen…"
— Leon! Leon! keskeytti Anielka.
— Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä tunnustat, että ansio on sinun.
Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.