Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka avulla saatoin saada paljon sanotuksi.
En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen, sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen talossa.
— Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, — paitsi se huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi varten.
Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi
Anielkan ehdottomasti huudahtaa:
— Oi mitä kukkia!
Minä vastasin hänelle hiljaa:
— Olet itse kukkien kukka…
Sitte jatkoin vakavasti:
— Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.
Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui: