— Hauska, huudahti hän vihdoin, — kuulla tätä kaikkea sellaisen miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.
— Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, — vaikka johtopäätöksenikin olisivat pessimistiset.
— Kuinka niin?
— Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen: "Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta, minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot, väkevät lihakset ja paksu nahka?
Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.
— Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt täällä ikäsi.
— En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen raakuus ja pimeys.
Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska — sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi Sniatynski vielä perääni portaisiin:
— Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen: meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.
Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia. Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme Sèvren porsliinia ja raakaa savea — ei mitään sillä välillä. Toiset ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa — toiset sitä, mitä Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä mukaan.