— Sinun ja Klaran ystävyys.
— Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?
Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen, jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:
— Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!
Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin. Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.
Aloin hätäisesti:
— Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään — kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että niin on — ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran, etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron, että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle, rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!
Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin. Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla, hermostuneella tarmolla toistelemaan:
— En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!
Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen, ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.