Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin, joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua. Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas. Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko, että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen. Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani, niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella. Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka sisältyvät sanoihin: minä rakastan!
Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee — niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.
Toukokuun 19 p:nä.
Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta. Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa minua" — ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen, nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan, varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua? Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin ei kysymys ensinkään koskisi minuun — ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen luonne — niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut. Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan. Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään, joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua — sanon: elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.
Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima, minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi, mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta, tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se ei riippunut minusta.
Jos hän tänään tulisi vapaaksi — ottaisin hänet epäilyksettä omakseni — mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin…? Kuka tietää… Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista, että silloin olisin ollut vähemmin halukas.
Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka, niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet minulta.
Paras etten enään ajattele. En tahdo kirota.
Toukokuun 20 p:nä.
Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan: avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata, hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan. Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään — mutta kaikki tämä olisi rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.