Toukokuun 21 p:nä.
Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön — ja aion todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle. Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko. Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan, että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.
Toukokuun 22 p:nä.
Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan — on minusta auttamattomasti naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja jätti äidin ja tyttären kodittomiksi… Varmaan hän ajatteli, että he asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus johdattikin Anielkan Ploszowiin.
Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä — mutta minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?
Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä — ja sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen tehtyäni minun täytyi lähteä — mutta nyt pitää palata. Kukaties on onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?…
Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.
Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan — tai hoitavat sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni siedä — nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa, lukuunottamatta joitakin — harvinaisen typeriä — poikkeuksia. Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa, mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se taistelu sovi työksi minulle.
Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa — ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa näytelmää… Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään. Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee edistysmielisyyttä j.n.e. — on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.
Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön, ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen. Minä olen paraadihevonen — sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä; onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.