Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.
Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua", sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta, kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!
Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää hengetärtäni!
Toukokuun 23 p:nä.
Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno. Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä Ploszowista.
Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista. Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.
Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä — mutta kuka rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta. Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani? Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti keskustella kanssani — enkä erehtynyt.
Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.
Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen. Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän puhumaan epävarmalla äänellä:
— Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut…