— Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.
— En, en luule — ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö… Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä — ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.
— Sano mitä tahdot.
— Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes äiti voi lähteä pois Ploszowista.
Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen, ikäänkuin etsien vastausta.
— Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, — mutta sano minulle edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?
— Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden…
— Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena: — sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani; sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken — ovathan ne raskaita syntejä…
— Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, — vaan sentähden, että minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan — ja etten tahdo kuulla sellaista kieltä?
Kärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät. Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta — kaikki, lyönpä vetoa — vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani, että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin siis nöyrästi: