— Älä suutu minulle, Anielka — minä lähden!
Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli täynnä nyyhkytystä.
Minäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:
— Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei se ole paljon. Mutta se on koko onneni… Ja senkin sinä minulta riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi ja katsella sinua — ainoastaan minä en — ja siitä syystä, että minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa, sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin luulet rakastavasi, mikä on sama asia — mutta koeta hetkiseksi ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä, että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat — ja nyt käsket sinä minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa auringon sädettä! Hyvä on — lähden! Mutta lähden vasta jos sinä kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät. Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!
Anielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:
— Voi Jumala, Jumala, Jumala!
Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.
— Kuule minua, virkoin: — yhdessä tapauksessa lähden paikalla, jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä. Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa — niin en enään huomenna ole täällä.
Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin — ties — ehkäpä olisin matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän, sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.
— Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: — se ei ole totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta! se ei ole totta!