Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän. Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti hänet näki, kysyi hän:
— Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?
— Anielka, vastasin, — vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että se häneen koski…
Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe, johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään kukkurallista katkeruuden kalkkia — joka tapauksessa hän äkkiä purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja painoi häntä syliinsä kuin lasta.
— Anielka kulta! puheli hän, — rakas lapsi! Minkä sille voi… Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan pahaa sanaa!
En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla, että minun ilkeästi piti keskeyttää:
— Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.
Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.
Toukokuun 25 p:nä.
Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion. Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki. Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään. Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat, että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on tultu välttämättömyyden pakosta — ja vaikka kaikki paremmin on tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon. Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään. Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta. Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana, aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian kireälle ainoaakaan silmukkaa — ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.