Toukokuun 26 p:nä.
Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.
Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan. Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen, määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua. Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa, jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni. Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen, pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa, jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.
Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana sanoi hänelle:
— Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä kilpa-ajot ovat.
Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" — ja hän ymmärsi minut niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten, aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä. Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen. Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme, niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.
Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Kunhan vaan olemme yhdessä!
Toukokuun 28 p:nä.
Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista. Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori "Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä, sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat yhteen Anielkan kanssa — kaikkia — paitsi yhtä! Tänään ja eilen olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään uneen, josta hänet — kumma kyllä — herättää ainoastaan hiljaisuus. Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin. Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua Anielkan kanssa.