— Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä. Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa, jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.
— Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin minä elän.
- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.
Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme. Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus, jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa — ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni, että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani. Rakastan häntä sanomattomasti.
Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni: "Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut, mutta teenkin nyt katumusta todenperään.
Heinäkuun 5 p:nä.
Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin. Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin, kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat viileät, ja lausuin:
— Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda — vaikken minä itse koskaan voi sitä unohtaa.
Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.
Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.