Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:
— Minä tiedän… mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin…
Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee sekaisin…
Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta rakkauden tähden — itse rakkautta.
Elokuun 29 p:nä.
Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen, mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä, vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani. En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.
Elokuun 30 p:nä.
Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa. Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:
— Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi, ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän mitenkään saattaisi istua mallina.
— Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.