Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:
— En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä hotellissa… Muuten… niin, en tiedä…
Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa, niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta. Mutta hänpä ei tunne meitä — tai ehkä hän luulee rahanpuutteen olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi, tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.
Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin levoton.
Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä, rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi, että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli — mutta hän ei lakannut kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki; sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat, mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.
Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani! Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi viittä minuuttia sen takia.
Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma, että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa? Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.
Berlinissä syyskuun 5 p:nä.
Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä — koska hän menee sinne.
Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta. Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä. Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki kiertää minussa, niin että tekee kipeää — mutta minä en ole tullut mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa: ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.