Syyskuun 6 p:nä.
Ajoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo, vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän, että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden tavallinen meno.
Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.
Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä — käsitän sen, kosken ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen — ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin! Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista rakkauttasi, Kromicki — aviollista.
Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie, naurattaa!
En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!
Syyskuun 8 p:nä.
Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet — ainiaaksi — niin en tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? — ei mitään.
Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!
Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! — ja pääni on halkeamaisillaan.