Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain — mutta varmaan pian menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä, alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu — kauhu, johon en tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.
Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä — mitä silloin tapahtuisi?
Minä pelkään kaikkea — paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että pelko on ottanut asuinsijansa minussa — ja vapisee.
Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä. Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!
Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen, kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle "suuren uutisen".
Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa, menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina rouva sanoi:
— Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista.
Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.
Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja puhui:
— Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen…
Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi — aivan kuten silloin, kun odottamatta näin Kromickin.