"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."

Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.

Syyskuun 19 p:nä.

En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei ole sijaa missään.

Syyskuun 20 p:nä.

En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella. Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta. Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä, kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon. Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä, Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.

Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua, kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen, liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä. Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut, että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.

Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan ainoastaan saada minua viihtymään.

Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta, että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?

Syyskuun 21 p:nä.