Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta. Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja häiritsemään hänen öittensä unta.
Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa. Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi, kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.
Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla. Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä, samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan, jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni, minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon" vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä. Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta "Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään, että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.
Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?" Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen. "Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä. Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:
— Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.
— Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. — Jollei hän auta, niin ei mikään auta.
— Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja vetämään esiin ruplaa!
— Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, — että minä teidän munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!
Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.