Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti kättään tervehdykseksi ja huudahti:
— Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?
— Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: — kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!
Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle kostaa… mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.
Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä. Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä. Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata. Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen herkkupalaa.
Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen haavoittuneelle korvalle.
Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis. Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan, mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, — sanalla sanoen aivan kuin vuorikauris.
Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret, mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.
Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan, tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.
— Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä — oletko siivolla, mitä sinä nyt siinä…!