Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.
Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä silmään, vaieten.
— Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta? huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.
— Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. — Kostan kun kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli teitä suojella… mutta nyt… Kyllä te vielä pakenette turviini… Kyllä minä teille kostan!
Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.
II.
Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota, sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle monasti:
— Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota ryyppy niillä… äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!
Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.
Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä: