— Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.
— Kirjuri sanoi…
— Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. — Se on minulle ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!
— Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!
Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi — vihriä lakki, pysty nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.
Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:
— Ylistetty…
— Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.
— On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.
Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä ja istuutui pöydän ääreen.