Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta, niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on vuokrannut herra Flossin maitotalouden.
Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla, Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.
Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi — tila jota kunnan laitoksissa aina on toivottu —. Sitäpaitsi se saattoi vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra Zolzikiewicz — me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään sitä emmekä tätä — merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty "odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille, herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.
Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi, siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.
Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti, syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään, toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.
Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:
— Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan, karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta silloin hän korvilleni kauhalla…
Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.
— Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.
— Sinä haukut kuin koira!
Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja virkkoi kääntyen tuomarien puoleen: