— Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. — Mitä asiaa teillä on? Oletteko tapelleet, vai mitä?

Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:

— Antaa heidän puhua, lausui hän.

Rzepa alkoi:

— Korkea laki ja oikeus… jos kaikkein armollisin…

— Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. — Anna kun minä puhun ja ole sinä hiljaa.

Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän, onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria — saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo, "lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa, jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"

Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä käsittäneet, mitä tehdä.

— Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän, minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala, ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa puolestamme!

Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset, vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus: