Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän. Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin nyörikenkiin puetut jalat.
Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva, vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja vaikka parta olikin vasta alulla.
Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja säteilevien ja suloisten unelmien mereen.
Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta. Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois vaan, hyvät herrasväet!
Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista, nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod laulaa:
"Sen masto on elfenluusta,
Jossa silkkinen lippu liehuu,
Ja ruori on puhdasta kultaa."
Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa on aina paras puhella runoudesta.
— Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.
— Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, — minä jumaloin Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:
"Päällä pilven leijaan
Aamun kultakyliin,
Kyyneleenä syliin
Haihdun siinnon seijaan;
Tyyntyy tuulten juoksu,
Orvokkien tuoksu
Täyttää avaruuden;
Liitän käden käteen,
Liidän lailla säteen
Ääriin kaukaisuuden…"