— Oi! keskeytti hän äkkiä, — tiedän varmaan että rakastuisin häneen, jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.
— Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.
Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra Wiktoriin ja kysyi:
— Miksi te sanotte "onneksi"?
— Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi mitään viehätystä.
Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.
— Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!
Herra Wiktor palasi lyriikkaan.
— Te olette enkeli, neiti…
— No… vai niin… puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?